Parisuhde sopimuksena
Eufemia kirjoitti viime viikolla Panun blogin kommenteissa parisuhdesopimuksesta ja sen säännöistä:
...ettei se parisuhde selvästikään käytännössä ole jotain, josta osapuolet sopivat keskenään. Parisuhteen "sopimuksen" sisältö tunnetaan pääpiirteittäin ennalta, ja siihen sitten ryhdytään jonkun kanssa jos ryhdytään. Sopimuksen sisältö ei ole universaali asia. Tämä näkyy siinä, että on kulttuureja, joissa on hyvin erilaisia itsestäänselviä parisuhdekäyttäytymisen sääntöjä kuin meillä.
Lisäksi Eufemia esitti, että parisuhdesopimuksen käsittely voisi tuoda lisäarvoa MA-teoriaan. Vaikken olekaan varsinainen MA-teoreetikko (itseasiassa lähtökohtani on paljolti sama kuin Eufemialla kyseisessä kommenttikeskustelussa - MA-teoriasta on vain helpompi keskustella sen omia käsitteitä käyttäen ja sen lähtöoletukset huomioiden), tartun kuitenkin aiheeseen. Siinä missä markkina-arvon käsitteeseen sovelletaan mm. kansantaloustieteestä tuttua kysyntä/tarjonta -ajattelua, parisuhdesopimuksia voisi tarkastella sopimusoikeuden käsitteiden avulla (siitä, missä määrin taloustieteen mallit soveltuvat parisuhdemaailman kuvaamiseen voidaan toki olla monta mieltä).
Lainsäädännössä on kahdenlaisia normeja: a) pakottavia normeja, joita kaikkien on noudatettava ja joista ei voida poiketa sekä b) tahdonvaltaisia normeja, joista voidaan poiketa tietyin edellytyksin. Suuri osa sopimuksia koskevista normeista on juuri tahdonvaltaisia, jolloin ne voidaan syrjäyttää sopimusehdoin - mikäli muuta ei ole sovittu sovelletaan tahdonvaltaista lainsäädäntöä tai alan yleistä käytäntöä. Sopimusoikeudellisten normien ja sopimuskäytännön tunteminen parantaa sopijaosapuolen mahdollisuuksia saada itselleen edullisia sopimusehtoja sopimukseen. (Lähteenä Hoppu&Hoppu: Kauppa- ja varallisuusoikeuden pääpiirteet.)
Parisuhteita koskevaa lainsäädäntöä on Suomessa melko vähän. Pakottavina normeina ovat lähinnä: 1) seksisuhteessa toisena osapuolena ei saa olla alle 16-vuotias 2) mahdollisen lapsen syntyessä lapsen biologinen isä on velvollinen osallistumaan lapsen elatukseen 3) virallinen moniavioisuus ei ole sallittua 4) toista ei saa pakottaa (seksi)suhteeseen väkivallalla. Tahdonvaltaisina normeina ovat mm. avioliiton solmimisen alaikäraja (18 vuotta, ellei haeta ja saada erikoislupaa) sekä avio-oikeus toisen omaisuuteen (voidaan rajoittaa avioehdolla). Koska en ole juristi, yllä olevat listat eivät ole täydellisiä - toivon mukaan tuosta unohtuneita lainsäädännöllisiä normeja tulee esille kommenteissa.
Normien vähäisyydestä johtuen yleisellä käytännöllä, joka on kulttuuri- ja aikasidonnainen konstruktio, on erityisen suuri merkitys. Yleistä käytäntöä saatetaan noudattaa esimerkiksi uskollisuusvaatimuksessa - mikäli haluaisi ns. vapaan suhteen, täytyy asiasta sopia erikseen kumppanin kanssa.
Ongelmallista tältä kannalta on se, että Pohjoismaissa yleinen parisuhdekäytäntö on osittain yhä murrostilassa, kun ollaan siirtymässä pois perinteisestä "nainen hoitaa kodin ja lapset ja mies huolehtii perheen elättämisestä" -ajattelusta sekä erillisistä miesten ja naisten töistä. Tasa-arvoon pyrittäessä naisille on annettu parisuhdesopimuksessa aiempaa enemmän valtaa päättää perheen asioista (vertaa perinteiseen "mies on perheen pää" - ajatteluun, jossa mies tekee kaikki suuret päätökset). Tuosta vallasta seuraa kuitenkin myös vastuu, joka saattaa tuntua rankalta. Eufemian mukaan "tyypillinen sopimusteksti määrää naiselle enemmän oman aikansa uhraamista ja tehtävää, miehelle enemmän sopeutumista ja tottelua."
Myös parisuhteen osapuolten käsitys siitä, mikä ylipäätään on yleinen käytäntö, saattaa - etenkin kulttuurin ollessa murrostilassa - vaihdella. Tästä saattaa aiheutua parisuhteeseen ristiriitoja, mikäli asiasta ei keskustella ja lisäksi päästä yksimielisyyteen siitä, millaisia normeja ja sääntöjä omassa parisuhteessa halutaan noudattaa. Koska naisilla olettaisi mm. naisten keskinäisen parisuhdekeskusteluperinteen ja naistenlehtien parisuhdeaiheiden ansioista olevan keskimäärin paremmat tiedot parisuhdesopimuksen normeista, pitäisi naisilla olla hyvät edellytykset saada parisuhdesopimukseen sisällytettyä haluamiaan ehtoja ja poikkeamia yleisestä käytännöstä. Joidenkin MA-teoreetikkojen hypoteesien mukaan parisuhdemarkkinoilla olisi lisäksi ns. naisten markkinat, minkä edelleen pitäisi parantaa yksittäisen naisen mahdollisuuksia muokata omasta parisuhdesopimuksestaan itselleen edullinen. Kuitenkin monet naiset näyttävät valittavan parisuhdesopimuksen olevan heille epäedullinen - mistä tämä johtuu? Onko kyse vain siitä, ettei normeista poikkeamisen mahdollisuutta osata tai haluta hyödyntää? Vai pelkäävätkö nämä naiset normeista poikkeamisen aiheuttavan epävirallisia sanktioita?
Tekstit
6 kommenttia:
Kuitenkin monet naiset näyttävät valittavan parisuhdesopimuksen olevan heille epäedullinen - mistä tämä johtuu?
Ihmiset nähdäkseni usein sopeutuvat johonkin, johon kukaan ei varsinaisesti pakota, ja valittavat sitten. Varmaan siksikin, että martyrismi on kivaa. Toisaalta ehkä myös siksi, että muutoksen aikaansaaminen vaatisi melkoisesti energiaa, opituista käytösmalleista eroon opettelemista, muiden kummastelujen sietämistä ja muuta työlästä. Normista tekee normin juuri se, että yksilöt sisäistävät sen normina. Normien rikkominen on ahdistavaa. Ei viitsi.
Hauskaa muuten että poimit tuon kommenttini olennaisen sisällön.
Eufemia: Ihmiset nähdäkseni usein sopeutuvat johonkin, johon kukaan ei varsinaisesti pakota, ja valittavat sitten. Varmaan siksikin, että martyrismi on kivaa. Toisaalta ehkä myös siksi, että muutoksen aikaansaaminen vaatisi melkoisesti energiaa, opituista käytösmalleista eroon opettelemista, muiden kummastelujen sietämistä ja muuta työlästä. Normista tekee normin juuri se, että yksilöt sisäistävät sen normina. Normien rikkominen on ahdistavaa. Ei viitsi.
On siis vain helpompaa valittaa, kun on (muka) PAKKO tehdä niin tai näin, ja ehkä samalla syyttää asiasta patriarkaattia. Odotellaan, josko ne normit siitä ajan myötä itsekseen muuttuisivat, jos tarpeeksi toistelee: "Näin meidän naisten täytyy tehdä, eikö ole kamalaa". Samalla tullaankin itse asiassa vahvistaneeksi sitä normia. Juuri tuo on kritisoimani ns. nettifeminismin ydinongelma.
Aika tavalla tuoltahan se näyttää. Sama epämääräisen pahan määräysvaltaan vetoava, vallitsevaa asiaintilaa ylläpitävä toimintamalli voidaan tietysti löytää aika monista muistakin yhteyksistä.
MIna en oikein hyvaksy tuota, etta ihmiset eivat riko itselleen epamukavia normeja vain siksi, etta ovat laiskoja eivatka "viitsi". Jos normin rikkominen EI olisi ahdistavaa, eihan se mikaan normi olisi - niiden idea on juuri siina, etta niita ei rikota ja ahdistus on rangaistus rikkomisesta. Ja rangaistuksia voi olla paljon kovempiakin, niin kovia, etta saa olla suuren luokan rohkelikko ja uskalikko, etta kay jotain normia rikkomaan.
Normit myos usein sisaistetaan kasvatuksen myota niin tiukasti, etta niiden rikkominen voi tuntua melkein rikokselta itsea vastaan; seuraa ahdistusta, hapeaa, tuskaa, kipua. Mika kumma se on, etta ihminen ei hevin lahde polulle, joka on hanelle hyvin tuskallinen ja jonka lopputuloksesta ei voi tietaa, onko se hyva vai paha?
Ei se kumma olekaan.
Normi voi tietysti käydä hyvinkin yksiin oman kokemuksen ja tahdon kanssa, eikä se silloin ole ongelma. Tässä mietittiinkin tilannetta, jossa normin seuraaminen aiheuttaa selvästi ahdistusta sekin; minulla on sellainen käsitys, että tällaiset tilanteet ovat aika yleisiä.
Kuitenkin epätyydyttävissä tilanteissa pysytään, ja niissä pysymällä vahvistetaan sitä sosiaalista näin kuluu -ajattelua, jonka arvelen olevan ainakin merkittävä osasyy epätyydyttävssä tilanteissa pysymiseen. Kierteen katkaisu ei ole yksinkertaista. Se ei ole yksinkertaista naiselle, joka huomaa päätöksistään huolimatta päätyneensä vastaamaan perheen kotitöistä, lasten arjen pyörityksestä, parisuhteen huollosta, jotta sen voisi edes sanoa olevan enää olemassa, ja siinä sivussa omasta työstään. Eikä se ole yksinkertaista miehelle, joka huomaa olevansa tyytymätön siihen, että istuu iltansa yksin tietokoneen äärellä, eikä toisaalta viihdy kapakoiden henkisessä tunkkaisuudessakaan. Kummallakin näistä prototyyppihahmoista on oikeasti lukemattomia muitakin vaihtoehtoja, mutta niiden valitseminen edellyttäisi että olisi rohkelikko ja uskalikko: Normit myos usein sisaistetaan kasvatuksen myota niin tiukasti, etta niiden rikkominen voi tuntua melkein rikokselta itsea vastaan; seuraa ahdistusta, hapeaa, tuskaa, kipua.
Sitä minä vaan.
Eufemia: Normi voi tietysti käydä hyvinkin yksiin oman kokemuksen ja tahdon kanssa, eikä se silloin ole ongelma. Tässä mietittiinkin tilannetta, jossa normin seuraaminen aiheuttaa selvästi ahdistusta sekin; minulla on sellainen käsitys, että tällaiset tilanteet ovat aika yleisiä.
Tuo oli tärkeä pointti - pelkällä itsetarkoituksellisella normien rikkomisella ei ole juurikaan arvoa. Tietyt feministit suuntaukset ajoivat aikoinaan (ja saattaa tuollaisia pyrkimyksiä olla vieläkin joillain tahoilla) perinteisestä naisen roolista vapautumista turhankin voimakkaasti, jolloin normiksi alkoi niissä piireissä puolestaan muodostua tietty epänaisellisuus ja vahva urasuuntautuneisuus. Naisellisuudessa tai perheeseen keskittymisessähän ei sinänsä ole mitään vikaa, jos kyseessä on yksilön oma valinta eikä pyrkimys toisten asettamien odotusten täyttämiseen.
On myös tärkeää huomata, että normit eivät ole mitään ikuisia ja muuttumattomia totuuksia - kovin moni sata vuotta sitten normina pidetty asia ei ole enää normi nykynaiselle. Yksi suuri tekijä normien muuttumisessa ovat olleet juuri ne rohkelikot ja uskalikot, jotka aikoinaan rohkeasti rikkoivat niitä naisille asetettuja normeja. Heihin verrattuina suuri osa nyky(netti)feministeistä tosiaan vain valittaa valittamistaan, muttei oikeasti uskalla tai osaa tehdä juuri mitään tilanteen muuttamiseksi. Ehkä yhtenä syynä tuohon on feminismin valtavirtaistuminen - joskus sata vuotta sittenhän tunnustautuneita feministejä olivat lähinnä vain ne rohkelikot ja uskalikot.
Lähetä kommentti