Feminismi, maskulismi ja gender-egalitarismi

Feminismi on naisasiaa ja feministit pyrkivät ajamaan naisten etua, sillä heidän mielestään naiset ovat yhteiskunnassa syrjitty ja jopa sorrettu sukupuoli. Feministinen liike on pirstaloitunut useisiin suuntauksiin, koska naisillakin on keskenään erilaisia intressejä ja käsityksiä siitä, mikä ylipäätään on naisten etu ja onko lopullisena tavoitteena naisten hallitsema matriarkaatti vai riittäisikö tasa-arvo - ja miten se tasa-arvo pitäisi määritellä.

Maskulismi on miesasiaa ja maskulinistit pyrkivät ajamaan miesten etua, sillä heidän mielestään nyky-yhteiskunnassa syrjitään monessa asiassa pikemminkin miehiä. Samoin kuin feminismissä, myös maskulismissa voi olla useita keskenään erilaisia painotuksia. Vastakkaisten tavoitteidensa vuoksi maskulismi joutuu usein törmäyskurssille feminismin kanssa, jolloin se helposti sotketaan antifeminismiin, sovinismiin tai jopa misogyniaan eli naisvihaan - aivan samoin kuin feminismiä toisinaan pidetään silkkana miesvihana.

Egalitarismi on puolestaan yleistason nimitys kaikille tasa-arvoa tavoitteena pitäville aatteille. Sukupuolellista egalistarismia eli sukupuolten tasa-arvoon pyrkimistä voidaan siis kutsua vaikkapa gender-egalitarismiksi. Muutamia tuon englanninkielisen wikipedian määritelmän ydinkohtia suomeksi: "Tasa-arvoistit uskovat yleensä, että feminismi on hylännyt tasa-arvon tavoitteen ja keskittyy sen sijaan vain naisten oikeuksiin unohtaen toisten sukupuolten oikeudet." "He pyrkivät suurimpaan mahdolliseen oikeudenmukaisuuteen ja etsivät yhteistoimintaan perustuvia ratkaisuja parantaakseen sekä miesten että naisten asemaa." "Vaikka he jakavat monia ajatuksia itseään feministeiksi tai maskulisteiksi kutsuvien kanssa, heidän mielestään egalitarismi on parempi sana tasa-arvopyrkimykselle kuin mikään jompaan kumpaan sukupuoleen perustuva."

Nyt te varmaan ihmettelette, miksi ihmeessä kirjoitan blogiini näin tylsän tietosanakirjamaisesti ja jopa pitkälti wikipediaan tukeutuen siitä, miten määrittelen kolme sukupuolten asemaan liittyvää aatetta sekä mitkä ovat niiden suhteet toisiinsa. Ilman tuota taustatietoa harva kuitenkaan ymmärtäisi, mistä oikein höpisen, kun määrittelen oman näkemykseni suhteessa sukupuolten tasa-arvoon kertomalla olevani gender-egalitaristi.

Enemmän aikaa, vähemmän roinaa

Vihreiden tuttu slogan "enemmän aikaa, vähemmän roinaa" tuli mieleeni tuota YLEn uutista lukiessani. Suomalaiset opiskelijat odottavat lyhyempiä työaikoja ja pienempiä palkkoja kuin Pohjoismaiset kollegansa. Suomessa valmistumassa olevat naisopiskelijat odottivat saavansa lähes naisten keskipalkan (2 250 euroa) verran kuussa tekemällä 38,6 tunnin työviikkoja, miesopiskelijat puolestaan odottivat saavansa 39,5 tunnin työviikkoja tekemällä reilut 2500 kuussa miesten keskipalkan ollessa 3007 euroa (onkohan tämä muuten se sama tutkimus, jonka perusteella on uutisoitu, että nuoret haluaisivat sekä lisää liksaa että lyhyemmät työajat). Siis vajaan tunnin ero työaikaodotuksissa ja parinsadan euron ero palkkaodotuksissa (vertailun vuoksi muissa Pohjoismaissa oltiin valmiita jopa keskimäärin 43 tunnin työviikkoon, mutta toki palkkaakin haluttiin sitten vastaavasti enemmän, Ruotsissa n. 2500 kuussa ja Norjassa reilusti yli 3000 euroa kuussa).

Nuoret naiset (ja miehet) ilmeisesti haluaisivat enemmän aikaa - itselleen vai perheelleen, sitä ei uutisesta tullut ilmi, vaikka jotkut feministit tietenkin tulkitsevat moiset työaikaodotukset merkiksi pahasta sukupuolijärjestelmästä, joka pakottaa naiset sorvin äärestä kotiin lieden ääreen ja lapsia kaitsemaan. Olisihan se tässä materiaa palvovassa yhteiskunnassamme kumma, jos joku yllättäen arvostaisikin enemmän omaa ja perheen kanssa vietyttyä aikaa kuin mahdollisuutta ylipitkiin työpäiviin perhe-elämän häiritsemättä uraputkessa etenemistä sekä ylitöiden tuomaa rahavirtaa. Tai jos monille naisille(kin) mielekkäät ja mielenkiintoiset työtehtävät, riittävä vapaa-aika ja kohtuullinen palkka olisivatkin korkeaa asemaa ja huippupalkkaa merkittävämpiä osatekijöitä hyvässä elämässä - eihän niin voi olla, naiset on vain pahan patriarkaatin toimesta aivopesty (anteeksi, syynähän olikin se sukupuolijärjestelmä) olemaan tavoittelematta asioita, jotka tässä elämässä ovat OIKEASTI TÄRKEITÄ, eli rahaa ja valtaa (perheen ulkopuolella, perheen sisäinen valtahan on jo usein naisilla, mutta sitähän ei tietyissä feministipiireissä tietenkään lasketa.

Parisuhde sopimuksena

Eufemia kirjoitti viime viikolla Panun blogin kommenteissa parisuhdesopimuksesta ja sen säännöistä:

...ettei se parisuhde selvästikään käytännössä ole jotain, josta osapuolet sopivat keskenään. Parisuhteen "sopimuksen" sisältö tunnetaan pääpiirteittäin ennalta, ja siihen sitten ryhdytään jonkun kanssa jos ryhdytään. Sopimuksen sisältö ei ole universaali asia. Tämä näkyy siinä, että on kulttuureja, joissa on hyvin erilaisia itsestäänselviä parisuhdekäyttäytymisen sääntöjä kuin meillä.

Lisäksi Eufemia esitti, että parisuhdesopimuksen käsittely voisi tuoda lisäarvoa MA-teoriaan. Vaikken olekaan varsinainen MA-teoreetikko (itseasiassa lähtökohtani on paljolti sama kuin Eufemialla kyseisessä kommenttikeskustelussa - MA-teoriasta on vain helpompi keskustella sen omia käsitteitä käyttäen ja sen lähtöoletukset huomioiden), tartun kuitenkin aiheeseen. Siinä missä markkina-arvon käsitteeseen sovelletaan mm. kansantaloustieteestä tuttua kysyntä/tarjonta -ajattelua, parisuhdesopimuksia voisi tarkastella sopimusoikeuden käsitteiden avulla (siitä, missä määrin taloustieteen mallit soveltuvat parisuhdemaailman kuvaamiseen voidaan toki olla monta mieltä).

Lainsäädännössä on kahdenlaisia normeja: a) pakottavia normeja, joita kaikkien on noudatettava ja joista ei voida poiketa sekä b) tahdonvaltaisia normeja, joista voidaan poiketa tietyin edellytyksin. Suuri osa sopimuksia koskevista normeista on juuri tahdonvaltaisia, jolloin ne voidaan syrjäyttää sopimusehdoin - mikäli muuta ei ole sovittu sovelletaan tahdonvaltaista lainsäädäntöä tai alan yleistä käytäntöä. Sopimusoikeudellisten normien ja sopimuskäytännön tunteminen parantaa sopijaosapuolen mahdollisuuksia saada itselleen edullisia sopimusehtoja sopimukseen. (Lähteenä Hoppu&Hoppu: Kauppa- ja varallisuusoikeuden pääpiirteet.)

Parisuhteita koskevaa lainsäädäntöä on Suomessa melko vähän. Pakottavina normeina ovat lähinnä: 1) seksisuhteessa toisena osapuolena ei saa olla alle 16-vuotias 2) mahdollisen lapsen syntyessä lapsen biologinen isä on velvollinen osallistumaan lapsen elatukseen 3) virallinen moniavioisuus ei ole sallittua 4) toista ei saa pakottaa (seksi)suhteeseen väkivallalla. Tahdonvaltaisina normeina ovat mm. avioliiton solmimisen alaikäraja (18 vuotta, ellei haeta ja saada erikoislupaa) sekä avio-oikeus toisen omaisuuteen (voidaan rajoittaa avioehdolla). Koska en ole juristi, yllä olevat listat eivät ole täydellisiä - toivon mukaan tuosta unohtuneita lainsäädännöllisiä normeja tulee esille kommenteissa.

Normien vähäisyydestä johtuen yleisellä käytännöllä, joka on kulttuuri- ja aikasidonnainen konstruktio, on erityisen suuri merkitys. Yleistä käytäntöä saatetaan noudattaa esimerkiksi uskollisuusvaatimuksessa - mikäli haluaisi ns. vapaan suhteen, täytyy asiasta sopia erikseen kumppanin kanssa.

Ongelmallista tältä kannalta on se, että Pohjoismaissa yleinen parisuhdekäytäntö on osittain yhä murrostilassa, kun ollaan siirtymässä pois perinteisestä "nainen hoitaa kodin ja lapset ja mies huolehtii perheen elättämisestä" -ajattelusta sekä erillisistä miesten ja naisten töistä. Tasa-arvoon pyrittäessä naisille on annettu parisuhdesopimuksessa aiempaa enemmän valtaa päättää perheen asioista (vertaa perinteiseen "mies on perheen pää" - ajatteluun, jossa mies tekee kaikki suuret päätökset). Tuosta vallasta seuraa kuitenkin myös vastuu, joka saattaa tuntua rankalta. Eufemian mukaan "tyypillinen sopimusteksti määrää naiselle enemmän oman aikansa uhraamista ja tehtävää, miehelle enemmän sopeutumista ja tottelua."

Myös parisuhteen osapuolten käsitys siitä, mikä ylipäätään on yleinen käytäntö, saattaa - etenkin kulttuurin ollessa murrostilassa - vaihdella. Tästä saattaa aiheutua parisuhteeseen ristiriitoja, mikäli asiasta ei keskustella ja lisäksi päästä yksimielisyyteen siitä, millaisia normeja ja sääntöjä omassa parisuhteessa halutaan noudattaa. Koska naisilla olettaisi mm. naisten keskinäisen parisuhdekeskusteluperinteen ja naistenlehtien parisuhdeaiheiden ansioista olevan keskimäärin paremmat tiedot parisuhdesopimuksen normeista, pitäisi naisilla olla hyvät edellytykset saada parisuhdesopimukseen sisällytettyä haluamiaan ehtoja ja poikkeamia yleisestä käytännöstä. Joidenkin MA-teoreetikkojen hypoteesien mukaan parisuhdemarkkinoilla olisi lisäksi ns. naisten markkinat, minkä edelleen pitäisi parantaa yksittäisen naisen mahdollisuuksia muokata omasta parisuhdesopimuksestaan itselleen edullinen. Kuitenkin monet naiset näyttävät valittavan parisuhdesopimuksen olevan heille epäedullinen - mistä tämä johtuu? Onko kyse vain siitä, ettei normeista poikkeamisen mahdollisuutta osata tai haluta hyödyntää? Vai pelkäävätkö nämä naiset normeista poikkeamisen aiheuttavan epävirallisia sanktioita?