11.5.06

Työn murroksesta

Työelämä on muuttunut monelta osin varsin nopeaan tahtiin Suomen muuttuessa ensin maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi ja sittemmin tietoyhteiskunnaksi ja kehityksen tahti on viime vuosina muuttunut yhä kiihkeämmäksi. Automatisaation ja toimintojen tehostamisen myötä työvoiman tarve on todennäköisesti pysyvästi vähentynyt monilla aloilla. Yhdeksänkymmentäluvun alun laman jäljiltä suurtyöttömyys on jäänyt pysyväksi ilmiöksi, vaikka aina ajoittain lupaillaan työvoimapulan odottavan ihan nurkan takana suurten ikäluokkien edustajien eläköityessä.

Me alle kolmekymppiset olemme kaikki laman lapsia ja kestosuurtyöttömyyden varjossa varttuneita, joten esimerkiksi usko koulutuksen (tai ylipäätään minkään) takaamaan vakituiseen työpaikkaan tulevaisuudessa on todennäköisesti mennyt monilta. Olin itse yläasteella laman aikoihin ja opinto-ohjaajamme lohdutteli meitä kertomalla, miten laman jälkeen aina tulee nousukausi, jolloin työntekijöiden kysyntä jälleen kasvaa. Siinä vaiheessa, kun ikäluokkamme valmistuisi ammattiin, laman aiheuttama työttömyys olisi jo ohi ja työpaikka löytyisi varmasti. Nousukausi seurasi ennustetusti lamaa, mutta työttömyys notkahti vain hieman. Olin silloin lukiossa ja meille kerrotiin, miten suurten ikäluokkien eläköityminen muuttaisi tilanteen ja kääntäisi työttömyyden työvoimapulaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun valmistuisimme korkeakoulusta, sekä miten tietoyhteiskunnassa tarvittaisiin juuri korkeasti koulutettuja työntekijöitä.

Yliopistojen aloituspaikkoja on lisätty reilusti ja samaan aikaan rinnalle on luotu opistotason koulutuksen korvaava ammattikorkeakoulujärjestelmä. Nuoria on kannustettu kouluttautumaan mahdollisimman pitkälle ja on tavoiteltu korkeakoulutusta jopa 60-70 prosentille ikäluokasta. Nyt mediassa maalaillaan uhkakuvia tulevasta työvoimapulasta, joka yllättäen koskeekin lähinnä niitä ammatteja, joihin riittää pelkkä ammattikoulupohja. (Poikkeuksena lääkärit, joita ei ilmeisesti vain ole osattu kouluttaa tarpeeksi - hakijoitahan lääkäritieteelliseen kyllä olisi ollut.) Nuoria syyllistetään monesti siitä, ettei heitä kiinnosta ns. oikea työ, jossa joutuu rasittamaan itseään fyysisesti.

Samaan aikaan kun kohkataan työvoimapulasta, on työttömien määrä yhä sadoissa tuhansissa. Työpaikkailmoituksissa vaaditaan monesti mahdottomia ja jos jonkin paikan vaatimukset sitten kokeekin täyttävänsä ja lähettää hakemuksen, on aina "paljon hyviä hakijoita" ja usein saa kuulla fraasin "valinta ei nyt tällä kertaa kohdistunut sinuun" - mikäli rannalle jääneille hakijoille ylipäätään vaivaudutaan ilmoittamaan asiasta. Muutenkin tarjolla on lähinnä erilaisia määräaikaisuuksia, projekteja, freelancer-hommia tai alihankkijan paikkoja (perusta toiminimi, sillä emme halua maksaa korvausta tehdystä työstä palkana, otamme yhteyttä, jos hommaa löytyy, mutta hankithan itse tarvittavat työvälineet ja olethan käytettävissämme tarvittaessa). Työvoiman tarjonnan ylittäessä kysynnän on työnantajilla hyvä neuvotteluasema vaatia kaikenlaista - aito työvoimapula tarkoittaisi päinvastaista, joten työvoimapula ei nuorten kannalta olisi suinkaan yksinomaan negatiivinen asia.

Vakituinen työpaikka vaikuttaa varsin kaukaiselta haaveelta varsinkin monille akateemisesti koulutetulle pätkätyötä tekevälle naiselle. Sen vuoksi on kehitetty selviytymiskeinona monia perinteisestä uran ja vakityöpaikan tavoittelusta poikkeavia tapoja suhtautua työelämään kuten projekti- ja pätkätyöelämän vapauden ja sitoutumattomuuden ihannointi, vapaaehtoistyö kansalaisjärjestöissä yms. sekä muiden elämän osa-alueiden merkityksen korostaminen. Esimerkiksi kotiäitiyden uudessa nousussa ei mielestäni ole kyse niinkään perinteisen alistetun ja kotiin sidotun naisen roolin paluusta, vaan siitä, etteivät nykytyöelämän tarjoamat mahdollisuudet eli pahimmillaan pätkätyökierre juuri huokuta, jolloin kotiin jäämistä tärkeää ja merkitykselliseksi koettua - joskin palkatonta - omien lasten kasvatustyötä hoitamaan pidetään parempana vaihtoehtona.