7.4.06

Jumala-ilta ja uskonnon opetus

Katsoinpa eilen netistä Ajankohtaisen kakkosen Jumala-illan, josta olinkin jo parista blogista lukenut juttua (vähän hassua muuten, että nimenomaan Ylen ohjelmia pystyy tällainen telkkaria omistamaton ja siten TV-maksua maksamaton katsomaan ihan ilmaiseksi internetin kautta). Aiheen käsittely jäi tietenkin vähän pinnalliseksi ja hajanaiseksi, kuten näissä (liian) monien osallistujien keskusteluhjelmissa yleensäkin, kun kukaan ei oikein kunnolla ehdi selittää asiaansa ennen kuin joku keskeyttää (tällä kertaa mukana ei onneksi kuitenkaan ollut yhtään täysin patologista päällehuutajaa). Ohjelman fundiskristittyjä on jo ehditty kritisoida muuallakin, joten riittänee, kun mainitsen olevani näiden kritisoijien kanssa pitkälti samaa mieltä heidän kovin kirjaimellisesta ja varmasta Raamattu-käsityksestään ja suvaitsemattomuudestaan. Myös pilakuva-asiasta - sananvapaudesta ja toisten uskontojen kunnioittamisesta - on keskusteltu pitkin poikin blogistania kyllästymiseen saakka jo ennen tätä ohjelmaa.

Se, mikä minua ohjelmassa eniten kummastutti, oli joidenkin ateistien perustelu uskonnon opetuksen kritisoinnille - heidän perustelunsa oli nimittäin se, ettei pieni (7- tai 8-vuotias) lapsi mitenkään voi ymmärtää kertomusten olevan nimenomaan kertomuksia, vaikka Raamatun kertomuksia opetettaisiin koulussa nimenomaan kertomuksina, mitä uskonnon opetuksen puolustaja esitti. Tässä kohtaa tuli nimittäin mieleen, etteikö ateistilapsillekin muka jo ennen kouluikää lueta niitä täysin fiktiivisiä kertomuksia, joita toisinaan nimitetään myös teknisellä termillä satu - niitä, joissa esiintyy lohikäärmeitä, keijukaisia, peikkoja, jättiläisiä, tonttuja tai puhuvia eläimiä. Eikös äidinkielen tunneillakin lueteta eka- ja tokaluokkalaisilla nimenomaan satuja? Eivätkö pienet lapset elä nimenomaan juuri erilaisten fiktiivisten tai osittain todellisuuspohjaisten kertomusten täyttämässä maailmassa? Tosin meille on kuulemma lapsena luettu epätavallisen paljon, mistä opettajatkin ovat aina vanhempainilloissa kiitelleet (tästä voisi siis päätellä, etteivät fiktiivisetkään tarinat suinkaan ole haitaksi lapsen kehitykselle), siitä yksinkertaisesta syystä, että lukeminen oli toimivin keino saada meidät riehuvat villikot rauhoittumaan edes hetkeksi (äiti on varmaan monesti ollut myös kiitollinen sellaisista suurista elämää helpottavista keksinnöistä kuin kasettikirjat). Ehkä ateistit tarkoittivat sitä tapaa, jolla Raamatun kertomuksia joissakin kouluissa opetetaan - jotkut opettajat saattavat kyllä opettaa niitä ihan totuutenakin, eivätkä vain saaneet asiaansa kunnolla selitettyä lyhyen ohjelma-ajan vuoksi, mutta sellainen yksinkertaistus, ettei seitsenvuotias muka voisi ymmärtää, ettei kaikki mitä koulussa kirjasta luetaan välttämättä pidä kirjaimellisesti paikkaansa, ei ihan mene läpi.

Ohjelmassa tuli monen osallistujan suusta esille myös se pointti, jonka itsekin toin hieman esille jo viime vuoden puolella Näkymättömän tytön blogissa. Kristinusko on vaikuttanut (ja vaikuttaa yhä) kulttuuriimme niin paljon, että siitä on senkin vuoksi hyvä oppia jotain koulussa ja näiden kulttuuristen seikkojen lähtökohtien ymmärtämisen tulisikin olla yksi uskonnonopetuksen tavoitteista. Raamatun kertomuksia on hyvä tuntea, vaikka sitten pitäisikin niitä pelkästään fiktiivisinä kertomuksina, sillä niistä on peräisin moni yleiskielessäkin käytössä oleva sanonta, joka ei taustakertomusta tuntemattomalle välttämättä aukea, puhumattakaan siitä, miten usein kirjallisuudesta löytyy intertekstuaalisia viittauksia nimenomaan Raamattuun. Erilaisia uskontoja ja niiden opetuksia on hyvä tuntea, vaikkei itse uskoisi niistä yhteenkään, ja erityisen tärkeää on mielstäni tuntea elinpiiriään ympäröivä valtauskonto.

Itseäni ei esimerkiksi ateisteissa häiritse se, etteivät he ole kanssani samaa mieltä uskonasioista, vaan heidän monesti kummalliset käsityksensä siitä, mihin esimerkiksi minä oikein uskon, jos sanon olevani körttitaustainen evankelis-luterilainen kristitty (osaksi omat uskonkäsitykseni voivat toki poiketa kirkon virallisesta opetuksesta, mutta kyse ei yleensä ole niistä jutuista). Oletan, että nuo kummalliset käsitykset ovat syntyneet esimerkiksi erilaisten aktiivista käännytystyötä tekevien lahkojen hihhulijäsenten käännytyspuheista (kaikkien hupaisimmalta tuntuu, kun otetaan kristinuskoa moittiessa esille jotkut Jehovan todistajat - eiväthän he edes ole mitään kristittyjä), kun taustalla ei ole juuri minkäänlaista käsitystä siitä, mitä esimerkiksi evankelis-luterilainen kirkko oikeasti opettaa. En tiedä, johtuuko tuo tietämättömyys siitä, että on nukuttu uskonnon tai elämänkatsomustiedon tunneilla vai käsitelläänkö elämänkatsomustiedossa vain niin ylimalkaisesti sitä, miten muut uskovat. Joidenkin kiihkoateistien kohdalla kyseessä saattaa tietämättömyyden sijaan olla myös halu esittää vaikkapa kristinusko mahdollisimman negatiivisessa valossa (esim. ohjelman "lasten uhraus kuuluu kristinuskoon" -tason kommentteja heittänyt ateisti on todennäköisesti sellainen tapaus).

Yllättävän monet tuntuvat myös joko unohtaneen tai olevan autuaan tietämättömiä siitä, että uskonnon opetuksessa tosiaan käydään pariinkin kertaan läpi myös muut ns. maailmanuskonnot - tai ainakin käytiin silloin kun minä olin koulussa. Tuossa Jumala-illan keskustelussa "olisin halunnut tietää muistakin uskonnoista" -väitteen esitti tosin vain yksi tyttö ja hänkin joutui sitten heti korjaamaan "siis vähän enemmän kuin mitä uskontotunneilla oli". Ihan hyvä pointti keskustelussa olikin jonkun ihmettely siitä, miksi erilaisia maailmanuskontoja, etiikkaa ja muita vastaavia kaikille yhteisiä asioita käydään läpi erikseen ev-lut. uskonnon, ortodoksien, islaminuskoisten ja ateistien ryhmissä. Mielestäni jonkinlainen uskonnon (tai uskontojen) opetus on siis jatkossakin tarpeen kouluissa, mutta tuota opetusta voitaisiin kehittää edelleen vähemmän tunnustukselliseen ja enemmän kulttuuriseen ymmärrykseen painottuvaan suuntaan (tuonkaltaista muutostahan onkin jo tapahtunut).

5 kommenttia:

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Käsittääkseni aika monet kiihkeimmistä ateisteista ovat olleet aikaisemmin kiihkeitä uskovaisia ja harvemmin "tavallisia" evenkelis-luterilaisia. Noin ainakin oman kokemukseni pohjalta, tunnen parikin ateismiin kääntynyttä. Siksikin heillä saattaa olla vähän kummallinen kuva uskonnosta.

Minä kaipaisin kouluihin jotain kulttuurihistorian ja etiikan sekoitusta, joka ei olisi tunnustuksellista (mikä on kai se suurin ongelma ateisteille, samoin kuin opettajat jotka sanovat ala-asteikäiselle että he joutuvat helvettiin) ja jossa puhuttaisiin eri uskonnoista historialliselta kannalta, ottamatta juuri kanta tarinoiden totuudenmukaisuuteen.

maalainen kirjoitti...

Ihan samaa mieltä olen näistä asioista. Ateisteissakin on varmaan fundamentalisteja, jotka ovat saaneet vammoja kristinuskon pakkosyöttämisestä. Kristinusko on ehdottomasti tärkeä kulttuuriperintömme. Olen myös samaa mieltä fiktiivistä kertomuksista, joitten kuuleminen ja lukeminen ei suinkaan ole lapsille haitaksi vaan päinvastoin. Kristinuskossa ja muissa uskonnoissa käsitellään symbolisella tasolla paljon sellaisia mysteereja tavoilla, jotka meikäläiselle ateistille ovat ihan hyväksyttäviä.
Tunnustuksellisuus toisaalta tekee opetuksen sähköiseksi ja dramaattiseksi, mikä saa kiinnostuksen heräämään. Näin kävi minulle ja ikäisilleni lukiovuosina.

MariaKristiina kirjoitti...

Ateisteista: Kummallisia käsityksiä on kyllä toisinaan ihan maltillisillakin. Tuo joidenkin (kiihko)ateistien lahkolaismenneisyys tietenkin myös osaltaan selittää asiaa, mutta kyllä joissakin tapauksissa (näitä tyyppejä pitäisi ehkä oikeastaan kutsua antiteisteiksi) on nähdäkseni kyse ihan siitä, että luetaan kuin piru Raamattua, poimitaan sieltä (yleensä vanhan testamentin puolelta) joku yksittäinen ns. hirveä kohta, jonka (tekstuaalista ja kulttuuris-historiallista) kontekstia ei oteta huomioon tai ymmärretä, ja paisutellaan sitten sitä tyyliin "tällaista se kristinusko oikeasti on, luin ihan Raamatusta".

NT: Minä kaipaisin kouluihin jotain kulttuurihistorian ja etiikan sekoitusta, joka ei olisi tunnustuksellista (mikä on kai se suurin ongelma ateisteille, samoin kuin opettajat jotka sanovat ala-asteikäiselle että he joutuvat helvettiin) ja jossa puhuttaisiin eri uskonnoista historialliselta kannalta, ottamatta juuri kanta tarinoiden totuudenmukaisuuteen.

Tuo opettajajuttu on ennenkaikkea henkilökysymys (etenkin kun ala-asteella harvemmin on erikseen uskonnonopettajaa vaan luokanope pitää nekin tunnit) ja sitä, ettei tuollaista koskaan pääse käymään, voi olla vähän hankala etukäteen varmistaa, koska tuskin nuo tyypit suoraan myöntäisivät opettajakoulutuksen valintahaastattelussa tai työhaastattelussa aikovansa "tuomita oppilaitaan kadotukseen". Siihen suuntaan pitäisi kuitenkin tietysti pyrkiä, että luokanopettajina olisi vain tässä(kin) suhteessa järkeviä ja suvaitsevaisia ihmisiä eikä mitään hihhuleita.

Korostin itse enemmän tuota kulttuurista kuin historiallista puolta - osittain siksi, koska historiallisuudesta tulee uskonnonopetuksen yhteydessä ensimmäisenä mieleen kirkkohistoria, joka useimpien mielestä oli se kaikkein tylsin osa-alue ja aiheutti eniten "elämänkatsomustiedossa ei varmasti tarvisi tätäkään päntätä, miksei se [piip]:n äiti anna mun erota kirkosta" -valitusta (toki siitäkin varmasti voisi saada mielenkiintoisempaa näkökulmaa ja esitystapaa vaihtamalla).

Miten paljon/vähän noita asioita (kirkon jakautuminen, uskonpuhdistus jne.) muuten elämänkatsomustiedossa oikeasti käsitellään? Itsehän en ole koskaan edes nähnyt elämänkatsomustiedon oppikirjaa (kävin sen verran pientä maalaiskoulua, ettei siellä tietääkseni koskaan ole ollut mitään elämänkatsomustiedon ryhmää, jossain välissä taisi Vaasasta käydä ortodoksipappi pitämässä uskontoa parille ortodoksioppilaalle). Entä käydäänkö kristinusko läpi yhtenä könttänä ("Raamattu pyhä kirja, monoteismi ja kolminaisuus-oppi: Jumala, Pyhä Henki ja Jeesus, joka niiden mukaan teki jotain ihmeitä, kuoli ristillä ja nousi kuolleista; synti, armo, sovitus, sakramentit, rukoileminen, joulu, pääsiäinen, helluntai jne. no niin okei, siirrytäänpäs jo eteenpäin tähän islamiin" -tyyliin) vai tuodaanko erilaisia suuntauksia (kirkkokunnat, herätysliikkeet) ja niiden välisiä eroja esiin perusteellisemmin kuin pelkän maininnan verran?

JM: Tunnustuksellisuus toisaalta tekee opetuksen sähköiseksi ja dramaattiseksi, mikä saa kiinnostuksen heräämään.

Kyllähän uskontotunnit olivat tosiaan niitä harvoja, joilla syntyi ihan spontaaneja väittelyitä ja keskusteluita ilman opettajan kehoitusta tai tarkoituksellista provosointia. Tiedä sitten, onko se kiinni juuri tuosta tunnustuksellisuudesta vai onko uskonto jo aiheena niin tunteita ja ajatuksia herättävä - Näkymättömällä tytöllä lienee kokemuksia siitä, miten tässä suhteessa neutraalimpi elämänkatsomustieto synnyttää keskusteluita ja väittelyitä.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Me emme käsitelleet et:ssä kristinuskoa oikeastaan lainkaan. Se riippuu todella paljon opettajasta ja suurin osa heistä on ikävä kyllä aika epäpäteviä.
Ala-asteella meillä vaihtui opettaja melkein joka vuosi, tunneista en muista kuin jatkuvan vihkoon piirtelyn (meillä ei ollut ikinä kokeita eikä minkäänlaista pänttäystä, vaativin juttu oli pitää esitelmä omaan harrastukseen liittyvästä aiheesta) ja yhden opettajan joka pilkkasi kristittyjä, niihin aikoihin minä olin kiivaimmillani.
Yläasteella opettaja vaihtui joka vuosi. En muista opetuksesta juuri mitään, ehkä se oli yleistä moraalista pohdintaa. Kahdeksannella meillä oli mukava naisopettaja joka ei tullut toimeen luokan natsien kanssa ja tunnit olivat heidän väittelyään. Minä tein esitelmän Buddhasta. Yhdeksännellä saimme opettajaksi koulun rehtorin, koulutukseltaan voimistelunopettajan. Hän kysyi kokeessa aborttilakia (sanasta sanaan) ja varoitteli meitä saatananpalvonnasta.
Lukiossa oli kaksi opettajaa, toinen heistä oikeasti pätevä. Silloin ei enää käsitelty mitään niin konkreettisia asioita kuin kristinuskoa vaan hyvää yhteiskuntaa, hyvää elämää ja jotain kolmatta aihetta jonka olen unohtanut. Taisimme keskustella ryhmässä positiivisista ja negatiivisista vapauksista ja vastaavista aiheista, jotka olen kaikki tietysti unohtanut. Muistan tunneilta lähinnä äänekkään anarkistipojan ja opettajan joka vaelsi edestakaisin luokan edessä ja opetettuaan koulussa pari vuotta muuttui hyvin metsittyneen näköiseksi. Häneen saattoi törmätä viikonloppuisinkin paikallisella rock-klubilla.

Lyhyemmin sanottuna: en oppinut juuri mitään kristinuskoa enkä muistakaan uskonnoista (olisi kyllä pitänyt mutta ne jäivät jotenkin aina käsittelemättä), tunsin katkeruutta vaihtoehdoista kirkossakäynnille (ei ikinä mitään järkevää toimintaa), toisaalta tunsin itseni onnekkaaksi varsinkin ala-asteella kun tunneilla ei tarvinnut tehdä mitään. Ehkä sain jotain aineksia oman maailmankuvani (sen ja maailmankatsomuksen ero oli yksi keskeisiä aiheita mutta olen nyt unohtanut sen) rakentamiseen mutta en oppinut juuri mitään konkreettista.

MariaKristiina kirjoitti...

NT,

Luokkani laiskimukset taisivat siis olla oikeassa siinä, että et:ssä olisi päässyt huomattavasti helpommalla. Meidän piti opetella kristinuskon opin lisäksi tärkeimmät Raamatun kertomukset, maailmanuskontojen (juutalaisuus, islam, hinduismi, buddhalaisuus jne.) keskeiset opit ja pyhät asiat, etiikkaa, kirkkohistoriaa, eri kristillisten kirkkojen väliset erot (opilliset ja kulttuuriset), suomalaiset herätysliikkeet ja niiden erilaiset painotukset jne. Monet noista eivät juurikaan varsinaisesti liittyneet siihen tunnustuksellisuuteen vaan olisivat mielestäni kyllä ihan hyödyllistä yleissivistystä muillekin kuin ev.-lut. kristityille.

Ja taisipa löytyä taas yksi selittäjä niille kummallisille käsityksille - se kristittyjä pilkkaava ope ei varmaankaan edistänyt mitään kovin tieteellistä käsitystä kristinuskosta ja sen opeista.