Parisuhde sopimuksena

Eufemia kirjoitti viime viikolla Panun blogin kommenteissa parisuhdesopimuksesta ja sen säännöistä:

...ettei se parisuhde selvästikään käytännössä ole jotain, josta osapuolet sopivat keskenään. Parisuhteen "sopimuksen" sisältö tunnetaan pääpiirteittäin ennalta, ja siihen sitten ryhdytään jonkun kanssa jos ryhdytään. Sopimuksen sisältö ei ole universaali asia. Tämä näkyy siinä, että on kulttuureja, joissa on hyvin erilaisia itsestäänselviä parisuhdekäyttäytymisen sääntöjä kuin meillä.

Lisäksi Eufemia esitti, että parisuhdesopimuksen käsittely voisi tuoda lisäarvoa MA-teoriaan. Vaikken olekaan varsinainen MA-teoreetikko (itseasiassa lähtökohtani on paljolti sama kuin Eufemialla kyseisessä kommenttikeskustelussa - MA-teoriasta on vain helpompi keskustella sen omia käsitteitä käyttäen ja sen lähtöoletukset huomioiden), tartun kuitenkin aiheeseen. Siinä missä markkina-arvon käsitteeseen sovelletaan mm. kansantaloustieteestä tuttua kysyntä/tarjonta -ajattelua, parisuhdesopimuksia voisi tarkastella sopimusoikeuden käsitteiden avulla (siitä, missä määrin taloustieteen mallit soveltuvat parisuhdemaailman kuvaamiseen voidaan toki olla monta mieltä).

Lainsäädännössä on kahdenlaisia normeja: a) pakottavia normeja, joita kaikkien on noudatettava ja joista ei voida poiketa sekä b) tahdonvaltaisia normeja, joista voidaan poiketa tietyin edellytyksin. Suuri osa sopimuksia koskevista normeista on juuri tahdonvaltaisia, jolloin ne voidaan syrjäyttää sopimusehdoin - mikäli muuta ei ole sovittu sovelletaan tahdonvaltaista lainsäädäntöä tai alan yleistä käytäntöä. Sopimusoikeudellisten normien ja sopimuskäytännön tunteminen parantaa sopijaosapuolen mahdollisuuksia saada itselleen edullisia sopimusehtoja sopimukseen. (Lähteenä Hoppu&Hoppu: Kauppa- ja varallisuusoikeuden pääpiirteet.)

Parisuhteita koskevaa lainsäädäntöä on Suomessa melko vähän. Pakottavina normeina ovat lähinnä: 1) seksisuhteessa toisena osapuolena ei saa olla alle 16-vuotias 2) mahdollisen lapsen syntyessä lapsen biologinen isä on velvollinen osallistumaan lapsen elatukseen 3) virallinen moniavioisuus ei ole sallittua 4) toista ei saa pakottaa (seksi)suhteeseen väkivallalla. Tahdonvaltaisina normeina ovat mm. avioliiton solmimisen alaikäraja (18 vuotta, ellei haeta ja saada erikoislupaa) sekä avio-oikeus toisen omaisuuteen (voidaan rajoittaa avioehdolla). Koska en ole juristi, yllä olevat listat eivät ole täydellisiä - toivon mukaan tuosta unohtuneita lainsäädännöllisiä normeja tulee esille kommenteissa.

Normien vähäisyydestä johtuen yleisellä käytännöllä, joka on kulttuuri- ja aikasidonnainen konstruktio, on erityisen suuri merkitys. Yleistä käytäntöä saatetaan noudattaa esimerkiksi uskollisuusvaatimuksessa - mikäli haluaisi ns. vapaan suhteen, täytyy asiasta sopia erikseen kumppanin kanssa.

Ongelmallista tältä kannalta on se, että Pohjoismaissa yleinen parisuhdekäytäntö on osittain yhä murrostilassa, kun ollaan siirtymässä pois perinteisestä "nainen hoitaa kodin ja lapset ja mies huolehtii perheen elättämisestä" -ajattelusta sekä erillisistä miesten ja naisten töistä. Tasa-arvoon pyrittäessä naisille on annettu parisuhdesopimuksessa aiempaa enemmän valtaa päättää perheen asioista (vertaa perinteiseen "mies on perheen pää" - ajatteluun, jossa mies tekee kaikki suuret päätökset). Tuosta vallasta seuraa kuitenkin myös vastuu, joka saattaa tuntua rankalta. Eufemian mukaan "tyypillinen sopimusteksti määrää naiselle enemmän oman aikansa uhraamista ja tehtävää, miehelle enemmän sopeutumista ja tottelua."

Myös parisuhteen osapuolten käsitys siitä, mikä ylipäätään on yleinen käytäntö, saattaa - etenkin kulttuurin ollessa murrostilassa - vaihdella. Tästä saattaa aiheutua parisuhteeseen ristiriitoja, mikäli asiasta ei keskustella ja lisäksi päästä yksimielisyyteen siitä, millaisia normeja ja sääntöjä omassa parisuhteessa halutaan noudattaa. Koska naisilla olettaisi mm. naisten keskinäisen parisuhdekeskusteluperinteen ja naistenlehtien parisuhdeaiheiden ansioista olevan keskimäärin paremmat tiedot parisuhdesopimuksen normeista, pitäisi naisilla olla hyvät edellytykset saada parisuhdesopimukseen sisällytettyä haluamiaan ehtoja ja poikkeamia yleisestä käytännöstä. Joidenkin MA-teoreetikkojen hypoteesien mukaan parisuhdemarkkinoilla olisi lisäksi ns. naisten markkinat, minkä edelleen pitäisi parantaa yksittäisen naisen mahdollisuuksia muokata omasta parisuhdesopimuksestaan itselleen edullinen. Kuitenkin monet naiset näyttävät valittavan parisuhdesopimuksen olevan heille epäedullinen - mistä tämä johtuu? Onko kyse vain siitä, ettei normeista poikkeamisen mahdollisuutta osata tai haluta hyödyntää? Vai pelkäävätkö nämä naiset normeista poikkeamisen aiheuttavan epävirallisia sanktioita?